Ne jotka minut tuntevat, varmaankin sanoisivat, etten kaihda uusia kokemuksia. Ehkä utelias perusluoteeni vaan vaatii uusia haasteita. Jossain se raja kuitenkin menee, minulle se tulee vastaan kansantansseissa. Olen huomannut, että mitä kauemmas sinkoutuu mukavuusalueeltaan, tulee uuden kokemuksen olla sellainen, että se jää varmasti tatuoituna mieleen.

En voi kutsua itseäni oopperan syväksi ystäväksi, saati sitten kuluttajaksi. Ei ole siis vielä tullut hommattua kausikorttia. Nyt kun kuitenkin Veronaan asti pääsin, niin mikään ei ole parempi paikka tutustua oopperaan. Varsinkin kun käynnissä on järjestyksessään 102:n kerran järjestetyt Veronan oopperajuhlat Verona areenalla, joka vetää minun lisäkseni n.15 000 oopperan ystävää. Aikamoiset ovat bileet, kun kesäkuun alusta syyskuun ensimmäiselle viikolle on joka ilta esityksiä. Illan show on Giuseppe Verdin säveltämä ’Nabucco’, jota pidetään Verden ensimmäisenä mestariteoksena ja se yksi kaikkien aikojen suosituimmista oopperoista.’ (*Huom. Tämä on tekoälyn tuottamaa sisältöä 😊)

Vaikka etukäteen yritin selvitellä mistä on kyse, en oikein päässyt missään vaiheessa juonesta kiinni. Ehkäpä oopperassa se ei olekaan juju. Olin tunnistavani, että oopperassa on kyse siitä, että kaikki on suurta. Eleet, ilmeet, puitteet eikä vähiten esiintyjien egot. Tunnelmasta puhumattakaan . Oli kertakaikkisen huima kokemus seurata illan pimetessä esitystä niin huikeassa ympäristössä. Ikään kuin bonuksena täysikuu roikkui lavan yllä.

No joo sitten olikin tämä pukeutumiskysymys. Tuli kuitenkin sille kauluspaidalle tilaus. Kaivoin kaikki puhtaat vaatteet päälleni huomatakseni olevan yltä päältä Fjällrävenin kutimissa. Lopputuloksena näytin Etelä-Suomalaiselta ruskaturistilta Hullun Poron jonossa. Onneksi paikkani ei ollut permannolla vaan kivipenkki piippuhyllyllä, joten sain anteeksi.