Heräsin uuteen aamun jälleen intoa täynnä. Into muuten ehtymätön luonnonvara, joten älkää turhaan säästelkö sitä.

Alkuperäinen suunnitelmani muuttui Bolzanosta Bormioon, n.100 km luoteeseen pelkästään taloudellisista sysistä. Karttaa katsellessani totesin vaihtoehdon olevan parempi myös siksi, että Sveitsiin on lyhyempi matka. Samalla tuli matkan ensimmäinen reality check. Tässähän pitää alkaa laskemaan jäljellä olevia päiviä. Toistaiseksi ei toki ole mitään hätää, muttei suunnitelmia voi jatkossa muutella jatkuvasti.

Yksin matkassa ei oikein pääse kinaamaan kenenkään kanssa ja itsensä kansaa siinä vaan nyt ei ole mitään järkeä, joten otin sitten tiukasti yhteen GPS:n kanssa. Navi esitti toistuvasti kehotuksen kääntyä isommalle tielle. Ikään kuin viesti menisi paremmin perille, käskytti värikki toistuvasti tekemään U -käännöksen, mikäli mahdollista. Aikansa rankutetuaan päätti laite lopullisesti hiljentyä. Hetken ehdin jo nauttia rauhassa, kunnes tajusin pirulaisen keksineen uudelleenreitittää matkan. Ja kun kerran olin serpentiiniä vailla, etsi se varmaankin Italian kiemuraisimman tienpätkän, Stazzonasta. Ei tarvinnut kolmoselle vaihtaa ja vähän väliä sai pysähtyä kokonaan antamaan vastaantuleville tilaa.

Saavutettuamme jälleen yhteisymmärryksen, matka soljui ongelmitta. Onneksi ei ollut vieläkään kiire minnekäkään. Tuli vähän sama fiilis, kun elokuvassa ’Rooma saa odottaa’ jos olette sattuneet näkemään. Kelloa ei katsella. Kyllä selkä ja takapuoli ilmoittaa, milloin on kahvitauon paikka. Perillä löytyikin sekä motorisien ja polkupyöräilijöiden mekka, mikäli liikennettä on uskominen. Täällä muuten käsittääkseni pidetään seuraavien talviolympialaisten alppilajit, mikäli oikein tulkitsin.

Olen iloisena pannut merkille, että useassa pikkukylässä on erilaisia traditiota, jotka ylläpitävät alueen sosiaalista yhteenkuuluvuuden tunnetta. Täällä traditio näyttä olevan koko kylän kokoava sunnuntai lounas. En toki tiedä kuinka usein tämä tapahtuu mutta nyt osui kohdalle. Keskelle kylää oli asetettu ainakin KILOMETRIN mittainen pöytä, johon kyläläiset sitten kokotuvat syömään. Älkää kysykö miten yksityiskohdat, kuten laskun maksaminen, hoidetaan, mutta niin vaan tarjoilijat useista ravintoloista kantoivat ruokia ja juomia pöytään.

Miltä kuulostaisi esimerkiksi Juhannuspäivän lounas koko Rovaniemien kävelykadun pituudelta, jossa paikalliset, miksei turistitkin kokoontuisivat yhdessä nauttimaan Lapin antimia.

Karsiutuisivatkohan ennakkoluulot ja alkaisimmekohan ymmärtää toisiamme yhtään paremmin yhteisen aterian äärellä? Voisi olla ihan hyvä välillä nostaa otsa näytöltä ja katsoa toista ihan vaan silmiin.

Hymykään ei olisi pahitteeksi.

Kannattaa testata.